Pieni hiekkatie johdattaa maatilan pihaan. Kissanpennut nukkuvat kippurassa kuusen varjossa, iso kollikissa pitää hiiret ja myyrät loitolla. Pirtissä eläinlääkäri tekee juuri lähtöään ja on seuraavan vieraan vuoro nauttia kupponen teetä. ”Sinä tulet sitten syyskuussa?”, talonisäntä Antti Kujanpää toteaa kysyvästi eläinlääkärille. Tiineystarkastukset on tehty ja matka jatkuu seuraavalle maatilalle.
Olen tullut tilalle kokemaan hieman maatilan töitä. Tällä kertaa tarkoituksena olisi tehdä aitaa laitumella. Hyppäämme isännän kanssa mönkijän kyytiin ja ajamme ensin heittämään hevosille heiniä. Hevoset ja poni viis veisaavat uudesta kasvosta, kun tarjolla on makoisaa ruokaa.
”Ensin täytyy katkaista sähköt aitauksesta”, isäntä virkkoo. Niinpä niin. Sähköisku ei ole kovin tervetullut kaveri. Pienenä tyttönä sähköaitaan juosseena voi kertoa, ettei tuntunut kovinkaan kivalta.
Lehmät katsovat oudoksuen, kuka kumma isännän matkassa tulee. Ne huomaavat heti jos joku tuntematon tulee laitumelle. Tuijotus on melkein porautuva.
Mönkijä huristelee pompahdellen pitkin nurmikenttää ja pysähtyy laitumelle. ”Otapas sinä tämä aidan pää niin siirretään se tuonne ojan reunalle.” Aita on tehty lasikuitukepeistä sekä sähkölangasta ja muovisesta, litteästä narusta. En muista milloin viimeksi olisin rämpinyt heinikossa tällä tavalla. Punkkien määrä kipuaa mieleeni mutta isännän mielestä se on kaupunkilaisten hössötystä.
Osa kepeistä jää matkan varrelle ja takertuu heinikkoon mutta ei se työtä haittaa. Kepit isketään kiinni maahan ja seuraavia lähdetään nykimään irti. ”Tässä hommassa pitää olla suht rivakka, sillä kyllä lehmät hoksaavat pian, ettei aidassa olekaan sähköä.” Niin, lehmät ovat fiksuja eläimiä. Auringon paahtamat lasikuitukepit ovat hapristuneet ja lasikuidun säikeet ovat nousseet pieniksi tikuiksi pintaan. ”Näistä jää sitten tikkuja sormiin mutta kulumalla ne lähtee”, Kujanpää naurahtaa. Päätän olla ajattelematta asiaa ja tartun rohkeasti keppeihin ja alan nykiä niitä irti. Ne ovatkin maassa kiinni lujemmin kuin ajattelin ja rivakka nykäisy todellakin upottaa tikkuja kämmeniin. ”Näistä keltaisista ei lähde niin helposti niitä tikkuja, ovat parempia”, Kujanpää toteaa.
Lopulta metsänlaita ja sen tuuheat pajupensaat lähestyvät ja viimeinen lasikuitukeppi saa isännän riuskasta otteesta tuta. ”Onneksi tuulee näinkin paljon, jos ei tuulisi niin tässä olisi hetkessä kamala määrä kärpäsiä”, Kujanpää tuumailee.
Aita siirretään pienissä osissa kymmenisen metriä eteenpäin ja kepit upotetaan maahan suoraan riviin. Yksi keppi, minun laittamani, on kyllä hieman vinossa. ”Eipä se tuolta tieltä näy!”, Antti tokaisee.
Pätkä laidunta aidataan uudestaan ja ensin täytyy upottaa kepit maahan mönkijän perästä. Sitä ennen Kujanpään täytyy kuitenkin selvittää pari ”solmua”. Rautalanka ja naru ovat sotkeutuneet kivaksi mytyksi ojanpientareen heinien sekaan. ”Jos tämän olisi tehnyt kunnolla silloin aiemmin, niin nyt selviäisi tältä punomiselta”, Kujanpää manaa, vaikkakin hyväntuulisesti. Säästää täytyy aina, joten mytty on avattava. ”Kyllä tämä ammatti sitkeyttä vaatii ja sitä että tykkää työskennellä ulkona”, Kujanpää pohtii maatilallisen luonteenpiirteitä. Totta. Eläimistä ja maista huolehtiminen ei ole lasten leikkiä ja työ vaatii paljon. ”Tässä työssä pitää olla työtä pelkäämätön ja periksiantamaton. Ei sinne navettaankaan kukaan muu sunnuntaiaamuna mene kuin sinä.”
Lasikuitukepit löytävät hiljalleen paikkansa ojanpientareelta auringon ja uteliaiden katseiden seuratessa työn etenemistä. ”Ajapas tuo mönkijä lähemmäs,” kuuluu pyytävä käsky. ”Siitä avaimesta vain väännät ja sitten työnnät sen vaihdekepin alas”, huikkaa Kujanpää. Tunne on mahtava, vaikka laite liikkuu vain pari metriä. Tällaisia ne maatilan työt siis ovat.
Seuraavaksi on kiinnitettävä naru aitaan. Kelaan nauhaa edellä ja Antti kiinnittää tottuneesti parilla pyöräytyksellä sen keppeihin. Vaikka maidontuottajan hommassa vaaditaan myös rauhallisuutta, saattavat ärräpäätkin joskus lennellä. ”Pari viikkoa sitten hajosi traktorista sivulasi. Ei sitä sen enempää ruvettu manamaan, vaan siitä paikasta soitin varaosamyyjälle ja tilasin uuden. Silloin saattaa päästä pari kaunista sanaa, kun lehmät päästetään keväällä pihalle ja ne innoissaan juoksevat aitojen läpi naapurin kaurapellolle”, kertoo Kujanpää huvittuneisuutta äänessään.
Aita valmistuu jutustelun lomassa kuin itsestään. Oranssi naru välkkyy auringonpaisteessa kun työ on saatettu päätökseen. Lehmien innostusta ei voi olla näkemättä, kun juoksukisat ja iloiset laukat alkavat uudella laitumella.
Kujanpää ajaa mönkijän sähkökatkaisimen luo ja vääntää vivusta. Lehmillä on taas uutta ruohoa märehdittäväksi.