Kyyttölehmät, psk- ja lsk- sekä ay-karja lypsävät Impiön tilalla sulassa sovussa. Isäntä ja talon nuorin poika ajavat rehua ja hiehot seuraavat aktiivisina vieressä traktoria pelkäämättä. Pian emäntäkin ilmestyy paikalle ja napsii suuhunsa pari auringon kypsyttämää vadelmaa laidunta kiertävästä pensaasta.
”Eivät ne ole tottuneet pelkäämään mitään, kovin tuttavallisia ovat ja kaipaavat rapsutusta”, emäntä Helena Impiö virkkoo.
Helena ja Reino ovat pitäneet maitotilaa yllä jo 42 vuoden ajan. Helena on tehnyt ensimmäiset lypsynsä jo 5-vuotiaana eikä Helenan äiti millään meinannut saada tyttöä ulos navetasta.
”Äiti sanoi, että olin sellainen itikka, etten millään pysynyt poissa navetasta vaan konttasin lehmien alla ja hoin, ”Minä lypsän, minä lypsän!”” Helena nauraa.
Kyyttölehmä Lysti astelee uteliaana emäntää kohti ja pohtii saisikohan täältä suunnalta rapsutusta. Emäntä juttelee Lystille kuin kenelle tahansa ja lehmät kuuntelevat tarkkaavaisina.
”Näille puhutaan kuin ihmiselle ja vanhimmat lehmät alkavat jo omalla kielellään vastailla, kun niille vasikasta asti on juteltu. Lehmä ei ole tyhmä eläin. Jos sitä pidetään vertaisenaan, ihmisestä tulee osa sen laumaa ja lehmä myös käyttäytyy sen mukaan”, Helena kertoo.
Lysti olisi tällä hetkellä kovasti poikien perään ja emäntä joutuu torumaan kyyttöä, kun se niin kovasti muiden selkään hyppii. Lysti katsoo toruvaa emäntää ja on silminnähden ärtynyt kielloista.
”Lysti! Ei saa kiusata muita!” Helena toruu lempeästi ja kyyttö katsoo pettyneenä mutta tottelee.
Mikä sitten on saanut Helenan ja Reinon kiintymään lehmiin niin kovin?
”Se, kun niiden kanssa on ikänsä elänyt. Minä jouduin nuorena tyttönä lopettamaan koulun kesken ja tulemaan äidin avuksi karjanhoitoon, kun isä otti ja lähti. Tähän vain on kasvanut niin kiinni ja itku tulee, jos joutuu yhdestäkään karvakorvasta luopumaan”, Helena muistelee.
Isäntä Reino nojaa aitaan ja tutkailee laidunta. Helena kutsuu lehmiä lempeästi luokseen ja eläimet katsovat tarkkaavaisina. ”Ekkö kehtaa tulla?” Helena juttelee Leimulle, Kukkamaarialle ja Lystille.
Hieman tämä uusi kasvo taitaa jännittää, mutta lopulta uteliaisuus voittaa. Emäntä rapsuttaa Kukkamaariaa, ja lehmä nauttii silminnähden.
”Meidän vanhin, 10 kertaa poikinut lehmä Roosa on jo niin tottunut puheeseen, että se vastaa omalla kielellään. Reino eräänä päivänä kysyi pitäisikö Roosalle tuoda vettä, vastaus oli ”Mjuuuuu!” Helena naurahtaa.
Kyyttölehmä Lystin kauniit silmät lähestyvät ja turpa nuuhkii aktiivisesti kameraa. Pakkohan tällaista kaunokkia on rapsuttaa.
”Lehmä ei luota keneen tahansa. Se aistii kyllä, pitääkö ihminen eläimistä vai ei ja vaistoaa, hoitaako ihminen sitä velvollisuudesta vai rakkaudesta”, Reino kertoo.
”Kun elämässä on suruja ja murheita ollut, niin kyllä minä olen ne kaikki lehmän turkkiin itkenyt, ne kuuntelevat aina ja aistivat ihmisen pahan olon”, Helena jatkaa.
Eläimet myös kiintyvät helposti hoitajaansa.
”Kun meidän Arvo lähti armeijaan, niin yhdelle lehmälle tuli ihan kamala hätä ja voi kamala sitä huutoa. Se oli vasikasta asti ollut Arvon lellikki. Kun Arvo sitten kerran soitti kotiin, lehmä havahtui ja rauhoittui heti kuullessaan äänen puhelimen läpi. Koittipa se syödäkin puhelinta yrittäessään saada Arvoa ulos”, Helena ja Reino nauravat.